Jumalan synty – Isän ja Pojan kätketty historia -tietokirja on suututtanut kristittyjä niin perusteellisesti, että jotkut ovat polttaneet opuksen. Eikä suuttumus ole aiheeton. Kirjoittajakolmikko Mäkipelto, Pakkala & Hakola ovat syytäneet kirjansa täyteen omia olettamuksiaan: Jumala on ihmisen omaa keksintöä, Raamattu pelkkä sepitekokoelma ja Jeesus narsistinen suuruudenhullu.

Lähtökohta kirjoittajille on se, että ”mihinkään yliluonnolliseen, kuten Jumalaan tai ihmeisiin ei pääse käsiksi historiallisten lähdeteosten kautta”. He vetoavat mielen teoriaan, jonka mukaan ihmisellä on taipumus taikauskoon, mikä taas perustuu aivojen virhetulkintaan. Ihmisillä kun on myötäsyntyinen taipumus uskoa hengellisiin olentoihin. Tekijät miettivät, onko muilla kädellisillä, kuten simpansseilla jonkinlaista jumaluskoa, ikään kuin eläimilläkin olisi luotu sielu ja ihmismäinen tietoisuus tai ymmärrys.

Kirjoittajat perkaavat ja kyseenalaistavat Raamattua alusta loppuun. Vanhan testamentin El ja Jahve ovat eri jumalia ja myöhemmin sekoittuneet toisiinsa. Jahvelle tekijät tarjoavat puolisoksi Aseran, vaikka myöntävät, ettei ole tietoa, mikä tuo Asera on mahtanut olla. Sebaot selitetään Jahven lisänimeksi ja sodanjumalaksi.

Jahvesta rakentuu kirjoittajien päätelmän tuloksena vähitellen säänjumala, kunnes lopulta muuttuu ihmisten palvomaksi auringonjumalaksi, jolle Jerusalemin temppeli on pyhitetty. Tekijät liittävät aurinkojumala-teoriansa muinaisten ihmisten yleiseen arkielämään, koska viljelyksille piti saada sadetta ja kasvulle välttämätöntä aurinkoa, jota palvottiin tästä syystä jumalana. Auringolla selitetään myös profeettakirjoissa mainittuja ”valon ja kirkkauden kokemuksia”. Jahvelle kirjoittavat luovat myös patsaan, jotta ”jumalaa pystyi katsomaan kasvoista kasvoihin” ja tätä ”patsasta kuljeteltiin Liiton Arkissa”. Mikä tarkoitus temppelillä on, jos Jumala ei asu siellä? kyselevät kirjoittajat.

Teksti vilisee ”ehkä, mahdollisesti, todennäköisesti” -arvauksia, spekulaatioita ja väittämiä, koska ”luotettavia lähteitä ei ole”. Mutta kuinka totuudellisia ovat heidän omat olettamuksensa? Entä mikä on heidän aivoittelujensa lähdearvo? Tekijöille Raamattu ei edusta ”oikeaa” tietolähdettä, koska ”se on kirjureiden päättämä tekstikokoelma”, jota on vuosituhansien aikana muokattu ja muutettu kulloisiinkin tarpeisiin. Tämä jälkimuokkausta koskeva tieto on tutkimuksissa todettua faktaa.

Mooses ja Aabraham ovat tekijöiden mielestä vain ”sepitteellisiä hahmoja, jotka tuskin ovat edes olleet olemassa”. Kun Jumala käski Abrahamin uhrata oma poikansa, niin kirjoittavat olettavat ihmisuhrien olleen noina aikoina yleinen tapa lepytellä jumalia. Jerusalemin temppelikin oli myöhemmin pelkkä porttola, jossa jumalanpalvojat harrastivat seksiä maksua vastaan, ”mahdollisesti” myös miesten kanssa.

Ilman lakien ja sopimusten uutta aikaa 587 eaa koko juutalaista uskontoa ei kirjoittajien mielestä olisi edes olemassa. Vasta lakien avulla kirjurit kykenivät määrittelemään suhteen ihmisten ja Jahven välille. Hesekiel, Daniel, Jesaja ja muut profeetat mitätöidään Jumalan puheen tulkkeina sillä perusteella, että muinoin ”hurmoksellisten henkilöiden” uskottiin yleisesti välittävän viestejä jumalilta. ”Ehkä asiaan liittyi muitakin rituaalisia ulottuvuuksia”, joten ”profetiakirjallisuus syntyi, kun näitä viestejä tulkittiin uudelleen.”

Kirjoittajien käsitys profeetoista taitaa perustua nykyisten karismaattisten seurakuntien tapaan ylistää Jumalaa saattamalla itsensä pökerryksiin, mikä ei ole profetiaa, vaan aistien ylivirittymistä, eli hurmosta. Pakko kysyä, mihin kirjalliseen viestintään ja hallitsijoiden neuvontaan Jumala tarvitsisi huutavia tai kaatuilevia sekopäitä?

Sitten kirjoittajat aloittavat pohdiskelunsa siitä, miksi juutalaisten Jahve on niin maskuliininen, tai onko Jumalalla kaksi sukupuolta, onko jopa androgyyninen.

Lopulta he ehdottavat Pyhäksi Kolminaisuudeksi omaa Isä-Äiti-Poika-versiotaan, koska muissakin varhaisissa kulttuureissa palvottiin yleisesti naisjumalia. Tekijät perustelevat teoriaansa muun muassa arkeologisilla patsaslöydöksillä, jotka esittävät rintavia naisia ja joita arvelevat palvotun jumalina.

Kirjoittajien omat spekulaatiot huipentuvat Jeesuksen tarinassa mielikuvituksellisiin mittoihin

Khristos-sana tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa voideltua. Kaikki kuninkaat muinoin – myös nykyinen Englannin kuningas Charles III voideltiin öljyllä. Siten kuninkaasta tuli Jumalan poika. Kirjoittajat toteavat, että kristitylle sopi mainiosti antaa Jeesukselle ”arvonimi Kristus”, jolla haluttiin viitata kuninkaallisuuteen, voideltuun ja Jumalan Poikaan. Kirjoittajat selittävät, että Jeesus juutalaisten Messiaana oli ”pelkkä satujen ja tarinoiden sankari, johon myöhemmin liitettiin yliluonnollisia voimia. Hän oli oman aikansa Robin Hood, Hämähäkkimies tai Batman.”

Kirjoittajat jatkavat lapsellista linjaansa: ”Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, niin miksi maailmassa on pahuutta, kurjuutta, onnettomuuksia? Eihän yhden Jumalan hallitsemassa maailmassa voi olla mitään pahaa? Sitten he vastaavat arvellen, ”koska ihmiset kokevat pahuutta, keksivät he hyvän Jumalan rinnalle ja vastapeluriksi pahan jumalan, Saatanan, Baalin tai Belsebubin, jolla haluttiin selittää kaikkea pahuutta elämässä.” Myös Arkkienkelit ovat keksittyjä olentoja, koska ihmiset joutuivat luopumaan muista aiemmin palvomistaan jumalista.

Kirjoittajat spekuloivat ja olettavat, mutta eivät käsitä, että ihmiset valitsevat itse hyvät tai pahat tekonsa henkensä laadun mukaisesti. Tämäkin tieto löytyy Raamatusta.

Spekulointi jatkuu. Ylösnousemus kumotaan väittämällä, ettei Vanha testamentti kerro, ”missä taivas on”. Evankeliumitkin ovat niiden ”kirjoittajien toisiltaan lainaamaa lähdetietoa”, poikkeuksena Markuksen evankeliumi, jolle tekijöiden mukaan ”ei löydy lähdettä”. Niinpä olemassa täytyy olla ”mystinen Q-lähde, jota ei vain vielä ole löydetty ja Vuorisaarnakin on koottu eri lähteistä ja laitettu Jeesuksen suuhun.”

Eikä Jeesuksen ja Paavalin julistamaa ”Jumalan valtakuntaa ole syntynyt vieläkään, joten kumpikin erehtyi pahemman kerran”. Paavali jopa sortui valehtelemaan siitä, että ”Jeesus on ilmestynyt 500:lle yhtä aikaa,” mikä on ollut ilmiselvää ”massahurmosta, koska todisteita tai todistajia tapahtumalle ei ole”, mutta ”ilmestyksillä on keskeinen rooli liikkeen synnylle”. Niinpä ”evankeliumit ovat pelkkiä juonellisia tarinoita, joihin sen kirjoittajat ovat itse lisänneet omia lempiteemojaan.”

Jeesuksen ihmeteot ovat nekin ”pelkkää harhaa ja taikauskoa”, sillä ”noina aikoina manausrukouksia luettiin yleisesti ja karismaattisen henkilön uskottiin kykenevän parantamaan vaatetta koskettamalla, mistä seurasi nykyään tunnettu plasebo-vaikutus.”

Tekijöiden mielestä Jeesus oli ”silmänkääntäjä, maagikko, todellisuudesta vieraantunut suuruudenhullu ja mielenterveysongelmainen” eli kärsi ”narsistisesta persoonallisuushäiriöstä”, koska ”todennäköisesti piti itse itseään kuninkaana ja Jumalan Poikana”. Sitten tekijät rinnastavat pohdintansa, että ”samanlaisia harhaisia ovat olleet Hitler, Stalin ja Napoleon”. Tässä kohdassa odotin kirjoittajien arvelua siitä, montako sotaretkeä tämä heidän suuruudenhullu Jeesus-versionsa teki ja montako tuhatta ihmistä tappoi….

”Eikä Jeesus voinut tietää ennalta, mitä hänelle tapahtuu, vaan koki tuomionsa ja kuolemansa täytenä yllätyksenä”. Mistä kirjoittajat voivat tällaista päätellä?

Edelleen lapsellinen kysely jatkuu: ”Miksi Jeesus ei käyttänyt jumalallisia kykyjään, vaikka oli vangittu ja tuomittu?” Mitähän jumalallisia kykyjä kirjoittavat tässä kohtaa tarkoittavat? Ovatkohan kirjoittajat katsoneet liikaa Hämäkkimies ja Batman -elokuvia?

Eikä Jeesus ole voinut kirjoittajien mielestä syntyä Betlehemissä, ”koska se oli 100 kilometrin päässä Nasaretista”, mikä on hassu ajatus, ikään kuin aaseilla ei noina aikoina olisi päässyt kulkemaan pitkiä matkoja. Peruskoululainenkin tietää, miten roomalaiset hevosillaan reissasivat pitkin Lähi-itää ja tekivät sotaretkiä Brittein saarille saakka.

Jeesuksen sukulaisuus kuningas Daavidiin on kirjoittajien mielestä keinotekoinen. Joosef ei voinut ollut Jeesuksen isä, vaan neitsyt Maria teki ”ilmeisesti” aviorikoksen, kun on ”todennäköisesti antautunut jollekin roomalaissotilaalle”. Miehinen immenkalvo-teoria kukoistaa tässäkin, vaikka Neitsyt-sana noina aikoina liitettiin hyveelliseen naiseen.

”Maagikko” Jeesuskin loi kirjoittajien mielestä itse ”näytöksen olevinaan herättämällä Lasaruksen kuolleista rukoilemalla”, jotta ihmiset uskoisivat hänen olevan Jumalan lähettämä. Tämä spekulointi on kirjoittajien omaa ”tieteellistä näyttöä” Jeesuksen tekemisistä.

Sitten syyllistetään Jeesuksen ristinkuolemaan uskovia: ”Nyt uskovien ryhmät esittävät itsensä uhriksi, viattomiksi vääryyksiin ja olemalla moraalisesti muiden yläpuolella ja kaiken kritiikin ulkopuolella.”

Kirjoittajat kuittaavat spekulaatioidensa loppuun, ”ettei millään kirkolla tai uskonnolla missään ajassa ole lopullista totuutta Jumalasta tai Jeesuksesta. Mitään ylhäältä annettua muuttumatonta jumaluutta ei ole, vaan Jumalan synty on muuttumaton prosessi, joka ei ole vielä päättynyt.”

Kirja on ateististen arvelujen sarjatulitusta naivismilla höystettynä

Arvelujen, olettamusten ja ehkä-spekulaatioiden määrä ja vauhti kiihtyy kirjan loppua kohti. Kristinuskon perustana oleva Raamattu vesitetään, mitätöidään ja selitetään uusiksi omilla lapsellisilla spekulaatioilla, jotka nekään eivät perustu muuhun, kuin kirjoittajien omaan mielikuvitukseen.

Ville Mäkipelto on teologian tohtori ja psykologi. Juha Pakkala ja Raimo Hakola ovat Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dosentteja ja eksegetiikan lehtoreita, tutkijoita ja arkeologeja. Heitä ei pidä syyllistää siitä, etteivät lukeneisuus ja oppineisuus kulje käsi kädessä henkisen kehityksen ja ymmärryksen kanssa.

Kirjoittajien todellisuuskäsitys on aistikonkretian ja älyllisen logiikan asteella, mistä pitäisi kyetä etenemään symbolisen ajattelun ja henkisen ymmärryksen tasolle. Ehkä kirjoittajat voisivat tutustua Ken Wilberin Kaiken lyhyt historia -teokseen, missä ihmiskunnan henkisen kehityksen asteita ja vaiheita kuvataan alkuräjähdyksestä alkaen.

Aivan samoja väittämiä kristinuskon ja hengen totuuksia vastaan on ollut aina. Jo 1200-luvulla elänyt mystikko ja espanjalaisen kirjallisuuden isä Ramon Llull arvosteli kärkevästi aikansa kirjanoppineita, jotka oppineisuutensa tähden eivät kyenneet ymmärtämään kristinuskon sisällä olevia hengen totuuksia.

Siinä kirjoittajat ovat oikeassa, että Raamattu ei ole virheetön. Se on muinaisten papyrus- ja pergamenttikirjoitusten kooste, jota on käännetty eri kielille, jolloin sanojen tulkinnat ja merkitykset ovat voineet kärsiä. Pergamentitkin ovat valikoituja.

Silti Raamattu on pääosin profetioina annettuja vertauksia ja symboleja sisältävä henkinen teos, jonka sanomaa voidaan tulkita ja ymmärtää monin eri tavoin. Jumalan synty -kirja on vain yksi tulkinta, jonka sisältö perustuu älylliseen ymmärrykseen ja aistilliseen tulkintatapaan. Sellaisesta on vielä pitkä matka vertausten symboliseen ja henkiseen ymmärykseen.

Kirjoittajat eivät tässä uutukaisessa, kuten eivät aiemmassakaan teoksessa ole välittäneet perehtyä profeettakirjallisuuteen, joita Helsingin yliopiston teologisen laitoksen kirjasto tarjoaa runsaasti. Esimerkiksi Seppo A. Teinosen (1924-1995) käännökset espanjalaisprofeettojen profetiateksteistä tai ruotsalaisen Emanuel Swedenborgin (1688-1772) teokset, joita on olemassa metrikaupalla, antavat tietoa siitä, miten Raamattua tulisi ymmärtää. Erityisesti Swedenborgin The True Christianity -kirjan avulla Raamatun tekstien symboliset merkitykset ja henkinen sanoma voisivat avautua Jumalan synty -kirjan kirjoittajillekin.

Pakko todeta, että ei ole mikään ihme, jos kirja tuottaa mielipahaa uskoville. Spekuloin kirjaa lukiessani ajatuksella, että mikäli tekijöiden symbolinen ja henkinen ymmärrys avautuisi joskus, polttaisivatko he itse tämän ehkäehkä-tekeleensä?

***

Kirja: Ville Mäkipelto, Juha Pakkala & Raimo Hakola (2025): Jumalan synty – Isän ja Pojan kätketty historia, Otava, 288 sivua.